Tuli tänään soitettua aikaa munatorvien aukiolotutkimukseen joka on siis viikon päästä perjantaina. Täti puhelimen toisessa päässä kehotti ottamaan särkylääkettä tuntia ennen toimenpidettä. En tiedä kuvittelenko olevani vain kipu herkkä, oonhan käynyt luovuttaan verta ja en kammoa enää edes labrakokeita, joissa tuli myös tänä aamuna käytyä, mutta pelottaa silti ihan sikana!! Ikinä EI IKINÄ pitäisi lukea muiden kokemuksia netistä :/ Se saa niskakarvat vielä enemmän pystyyn ja miettimään asiaa ihan liikaa.
Asiat rullaa omalla painollaan eteenpäin, monet saattaa luulla, että on jonkilainen pakkomielle siihen syntymättömään lapseen, mutta ei se mun mielestä mikään pakkomielle ole. Lapsettomuus on oikeasti TODELLA iso asia, eikä sitä unohda missään välissä. Kyllä se mulla ainakin on koko ajan takaraivossa ja korostuu usein tietyissä tilanteissa. Kyllä mä osaan nauttia elämästä ilman sitä lastakin, mutta se kaipuu on kuitenkin jotenkin niin suuri ettei sitä osaa selittää sellaiselle joka ei ole samassa tilanteessa tai joka ei ole käynyt läpi samoja asioita.
Jokainen valitsee oman tiensä mitä pitkin kulkee, mun valinta on tämä ja kuljen pitkin tätä polkua niin pitkälle kuin voin.
Ollaan miehen kanssa puhuttu kyllä myös adoptiostakin, siihen menee kuitenkin vielä pari-kolme vuotta että sinne asti päästään. Tämä johtuu ihan tästä ikälaista jossa molempien tulee olla 25v, minä kyllä olen, mutta mun mies on mua jonkin verran nuorempi. Sitten on toki myös kaikki adoptioneuvonnat ym ym. Ei siis ole 'helppo' sekään tie jos sille tielle lähtee.
Mä nuorempana suunnittelin, että mulla olisi 25v ainakin yksi lapsi ja olisin onnellisesti naimisissa ja kenties asuisin myös omakotitalossa. Koirakin kuului suunnitelmiin, mutta ei kultainennoutaja. Aina ei mene asiat niinkuin kuvittelee tai toivoo. Nyt enemmän pelkään sitä, että olen 30vuotias ensisynnyttäjä tätä menoa. Ja ei, 30vuotiaissa ensisynnyttäjissä ei ole MITÄÄN VIKAA, en vain ITSE haluaisi olla. Aika näyttää mitä tässä tapahtuu...
perjantai 18. toukokuuta 2012
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Vielä jäi sanomatta.. :)
Vielä jäi asioita kirjoittamatta joten täytynee tehdä siis toinen postaus. :)
Monet ihmettelee, että kun uskallan olla julkisesti lapseton. Öäm,mitä sitten? Siitä kuuluisikin puhua julkisesti,ainakin mun mielestä. Omalla kohdalla on loppunut kyselyt perheenlisäyksestä kovinkin lyhyeen kun oon asiasta kertonut. Kyllä kerron lapsettomuudestani facebookissa, mitä sitten? En hae tällä sääliä, enkä mitään sellaista. Monet pelkää myös leimaantumista ja juurikin tätä että ruvetaan säälimään ja voivotteleen. Itse en tähän kertaakaan törmännyt. En jaa kuitenkaan omalla nimellläni facebookissa tarkkoja tietoja mitä siellä käynnillä on tehty ym, sellainen ei mun mielestä kuitenkaan kuulu sellaiseen paikkaan. Ne jotka haluaa tietää tarkemmin, kysyvät ja vastaan mikäli tunnen että se on tarpeellista.
Tuossa kirjassa, 'Ei kenenkään Äiti' käydään läpi monenlaisia tarinoita, jotka ovat oikeiden ihmisten kirjoittamia. Kaikki lapsettomuus tarinat eivät pääty onnellisesti, ja tiedostan sen myös itsekkin. Osaa jää valitettavasti lapsettomiksi joko omasta tahdostaan tai ei omasta tahdostaan. Lapsettomuushoidot eivät missään nimessä ole helppoja, ei miehellä eikä myöskään naiselle. Kirjassa on muutaman miehenkin tarina, heidän kokemastaan.Suosittelen siis lämpimästi kyseistä kirjaa joko sinulle tai jollekkin tutulle joka käy samoja asioita läpi.
Meidän kohdallamme tulevat hoidot ovat vasta ensi askel tähän karuun maailmaan, mikä vaikuttaa parisuhteeseen, seksiin, aivan kaikkeen. En odota hoitojen suhteen oikeastaan mitään, sillä tiedostan tosiaan myös sen toisen puolen, sen että hoidoista huolimatta saattaa jäädä jäljelle vain tyhjä syli. Vaikkakin tää asia on joka päivä enemmän ja vähemmän mielessä, meen päivä kerrallaan.
** Never stop hoping
Need to know where you are
But one thing's for sure
You're always in my heart
Wherever you are
I won't stop searching
Whatever it takes me to know**
Monet ihmettelee, että kun uskallan olla julkisesti lapseton. Öäm,mitä sitten? Siitä kuuluisikin puhua julkisesti,ainakin mun mielestä. Omalla kohdalla on loppunut kyselyt perheenlisäyksestä kovinkin lyhyeen kun oon asiasta kertonut. Kyllä kerron lapsettomuudestani facebookissa, mitä sitten? En hae tällä sääliä, enkä mitään sellaista. Monet pelkää myös leimaantumista ja juurikin tätä että ruvetaan säälimään ja voivotteleen. Itse en tähän kertaakaan törmännyt. En jaa kuitenkaan omalla nimellläni facebookissa tarkkoja tietoja mitä siellä käynnillä on tehty ym, sellainen ei mun mielestä kuitenkaan kuulu sellaiseen paikkaan. Ne jotka haluaa tietää tarkemmin, kysyvät ja vastaan mikäli tunnen että se on tarpeellista.
Tuossa kirjassa, 'Ei kenenkään Äiti' käydään läpi monenlaisia tarinoita, jotka ovat oikeiden ihmisten kirjoittamia. Kaikki lapsettomuus tarinat eivät pääty onnellisesti, ja tiedostan sen myös itsekkin. Osaa jää valitettavasti lapsettomiksi joko omasta tahdostaan tai ei omasta tahdostaan. Lapsettomuushoidot eivät missään nimessä ole helppoja, ei miehellä eikä myöskään naiselle. Kirjassa on muutaman miehenkin tarina, heidän kokemastaan.Suosittelen siis lämpimästi kyseistä kirjaa joko sinulle tai jollekkin tutulle joka käy samoja asioita läpi.
Meidän kohdallamme tulevat hoidot ovat vasta ensi askel tähän karuun maailmaan, mikä vaikuttaa parisuhteeseen, seksiin, aivan kaikkeen. En odota hoitojen suhteen oikeastaan mitään, sillä tiedostan tosiaan myös sen toisen puolen, sen että hoidoista huolimatta saattaa jäädä jäljelle vain tyhjä syli. Vaikkakin tää asia on joka päivä enemmän ja vähemmän mielessä, meen päivä kerrallaan.
** Never stop hoping
Need to know where you are
But one thing's for sure
You're always in my heart
Wherever you are
I won't stop searching
Whatever it takes me to know**
16.05.2012
En tiedä mistä tää blogin aloittaminen nyt yhtäkkiä kumpusi. Toisaalta olen kyllä ajatellut monen monta kertaa aloittaa,sillä tiedän kirjoittamisen helpottavan omaa oloani tän asian käsittelemisessä.
Olen siis 25vuotias, avioliitossa elävä nuori nainen. Ehkäisy jätetty pois 04/2010, eikä mitään ole tapahtanut. Tällä hetkellä olen siis tahattomasti lapseton, sillä syytä tähän ei ole löydetty, enkä usko että koskaan löydetäänkään.
En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa, mitä kirjoittaa ja mitä mitä mitä mitä. Tällä hetkellä oma tunne maailma on jotenkin niin sekaisin, kiitos osakseen menkkojen.
Ensimmäinen vuosi oli meillä sitä jännittävää aikaa 'projektin' suhteen. Aina jännäiltiin joka kuukausi että JOKO NYT? Kuukaudet kului ja vaihtui vuodeksi.. Ensimmäinen käynti lapsettomuuspolilla oli 05/2011. Käynti ei ottanut tuulta allensa minun ylipainon takia. Ultrassa ei nähty munasarjoja, ainoastaan lääkäri mainisti lihaskyhmystä eli myoomasta joka oli emättimen etuseinämässä. Epäiltiin myös PCOS-oireyhtymää, mutta tarkaksi ei voitu sanoa, sillä lääkäri ei nähnyt niitä munasarjoja. Suoraan sanottiin ettei toiveita raskaaksi tulosta ole sillä sen hetkisellä painolla eivätkä ota meitä jatkotutkimuksiin ennen kuin BMI (painoindeksi) olisi 35 tai alle ja paino 88kg tai alle.
Tarjosivat ravitsemusterapeuttia jota en ottanut vastaan. Tässä vaiheessa voin kertoa pudottaneeni vuonna 2008 painoa 21kg eli tiesin kyllä miten sen saan alas JOS vain tahdon. Lätkäsivät keltarauhashormoni reseptin kouraan ja milteimpä potkivat ulos huoneesta. Meille OLI varattu 90 MINUUTIN VASTAANOTTOAIKA josta käytettiin n. 45MINUUTTIA.
Käynnin jälkeen muistan itkeneeni miehelleni kuinka pahalta tuntui lääkärin sanat... Kuinka kylmästi lääkäri oikeasti kohteli ylipainoista asiakasta?
Puoli vuotta kului. Söin lääkärin määräämät 3kk keltarauhashormonia,kroppa ei ottanut kiertoa omakseen vaan sen sijaan lihoin n.10kg sinä aikana kun niitä popsin. Menin omalle tk-lääkärille jossa kerrottiin ettei asialle voi tehdä mitään että ne vaikuttaa painoon.. Apua ei siis herunut vaan olin ns.oman onnen nojassa. En myöskään jatkanut lääkkeiden syöntiä, enhän halunnut lihoa yhtään enempää. Haaveet lapsesta oli edelleen pinnassa, joka paikassa, joka päivä,ihan aina...
Lokakuussa 2011, aloitin elämäntapa remontin. Tähän päivään mennessä kun tätä kirjoitan on kiloja tippunut 31kg. Toinen polikäynti oli toukokuun alussa, jossa lääkäri (tällä kertaa mies lääkäri) onnitteli painonpudotuksesta ja näytti meidän 'projektille' vihreää valoa. Nyt siis olemme todellakin menossa kohti lapsettomuushoitoja, siis ME? OIKEASTI? IHAN AIKUISTEN OIKEASTI ME? Olen käynyt infektioverikokeissa, nyt tulevana perjantaina otetaan alkukierron verikokeet. Ensi viikolla torstaina tai perjantaina on munatorvien aukiolotutkimus ja sitten on mitä? En tiedä. Lääkäri puhui käynnillä hormoneista joita ehkä kerettäisiin kokeilemaan nyt seuraavasta kierrosta ennen polin sulkua. Niin, kyllä, meillä poli on kiinni 3kk ja aukeaa taas syksyllä. :(
Nyt toukokuun 2012 käynnillä lääkäri teki myös ultran jossa näki munasarjat jotka näytti hyviltä,samoin kohtu oli normaali ja limakalvot ok. Mieskin on tutkimuksissa käynyt, eikä hänen puoleltaan ole mitään estettä. Lääkäri sanoi ettei näe estettä luomu raskautumiselle, vaan kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta kun aikaa on mennyt suht pitkän aikaa niin pitää asialle tehdä jotain, ihan jo meidänkin kannalta. Se oli helpottavaa kuulla, mutta silti mieltä kalvaa koko ajan että MIKSI? MIKSI? MIKSI? Mieltä painaa myös tämä vuosi sitten löydetty lihaskyhmy,myooma. Tällä hetkellä sen koko on 2x2cm. Lääkärin mukaan ei ole vaikutusta raskautumiseen tai synnytykseen, mutta silti se vaivaa mieltä. Toisaalta olen onnellinen ettei se ole kohdussa.Mun äidiltä on kohtu poistettu juurikin näiden myoomien takia. Mä niin toivon ettei se lähtisi kasvamaan :(
Olen toisaalta onnellinen, että ollaan nyt tässä pisteessä. Toisaalta mua ahdistaa asia ihan hirmuisesti. Mulla ei ole juurikaan ketään kelle puhua ja tuntuu ettei kukaan lähipiirissä ymmärrä mitä tässä käydään läpi. Monet sanoo edelleen ettei se lapsi sen takia tule kun sitä yritetään ja toivotaan liikaa. MUTTA KUN TAJUAISITTE ETTEI SE OLE SIITÄ KIINNI! Mä heitin jo vuosi sitten (ekan polikäynnin jälkeen) kirveen kaivoon. Mutta kuulemma ihminen stressaa alitajuntaisesti? Öh? Niinpä kai. Siitähän tää meidän lapsettomuus johtuukin että stressaan alitajuntaisesti.
Onneksi sain eilen postin kautta kirjan 'Ei Kenenkään Äiti' jonka aijon antaa esim.omalle äidilleni luettavaksi. Samaa myös suunnittelin omalle siskolleni, sillä se vois auttaa tätä lähipiiriä ymmärtämään tätä asiaa ja miettimään mitä sitä suustansa päästää. Mutta ne jotka ei tätä ole kokenut itse, käynyt läpi, eivät voi tietää miltä musta tuntuu.
*Lapsettomuuden hyväksymisessä tarvitaan uusia harrastuksia, uutta ajateltavaa, aktiivisuutta mutta myös hiljentymistä, aikaa surulle ja luopumiselle. Tarvitaan apua ja tukea muilta ihmisiltä, läheisiltä ja muilta lapsettomilta mutta erityisesti puolisolta ja puolisolle**Tarvitaan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.*
Olen siis 25vuotias, avioliitossa elävä nuori nainen. Ehkäisy jätetty pois 04/2010, eikä mitään ole tapahtanut. Tällä hetkellä olen siis tahattomasti lapseton, sillä syytä tähän ei ole löydetty, enkä usko että koskaan löydetäänkään.
En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa, mitä kirjoittaa ja mitä mitä mitä mitä. Tällä hetkellä oma tunne maailma on jotenkin niin sekaisin, kiitos osakseen menkkojen.
Ensimmäinen vuosi oli meillä sitä jännittävää aikaa 'projektin' suhteen. Aina jännäiltiin joka kuukausi että JOKO NYT? Kuukaudet kului ja vaihtui vuodeksi.. Ensimmäinen käynti lapsettomuuspolilla oli 05/2011. Käynti ei ottanut tuulta allensa minun ylipainon takia. Ultrassa ei nähty munasarjoja, ainoastaan lääkäri mainisti lihaskyhmystä eli myoomasta joka oli emättimen etuseinämässä. Epäiltiin myös PCOS-oireyhtymää, mutta tarkaksi ei voitu sanoa, sillä lääkäri ei nähnyt niitä munasarjoja. Suoraan sanottiin ettei toiveita raskaaksi tulosta ole sillä sen hetkisellä painolla eivätkä ota meitä jatkotutkimuksiin ennen kuin BMI (painoindeksi) olisi 35 tai alle ja paino 88kg tai alle.
Tarjosivat ravitsemusterapeuttia jota en ottanut vastaan. Tässä vaiheessa voin kertoa pudottaneeni vuonna 2008 painoa 21kg eli tiesin kyllä miten sen saan alas JOS vain tahdon. Lätkäsivät keltarauhashormoni reseptin kouraan ja milteimpä potkivat ulos huoneesta. Meille OLI varattu 90 MINUUTIN VASTAANOTTOAIKA josta käytettiin n. 45MINUUTTIA.
Käynnin jälkeen muistan itkeneeni miehelleni kuinka pahalta tuntui lääkärin sanat... Kuinka kylmästi lääkäri oikeasti kohteli ylipainoista asiakasta?
Puoli vuotta kului. Söin lääkärin määräämät 3kk keltarauhashormonia,kroppa ei ottanut kiertoa omakseen vaan sen sijaan lihoin n.10kg sinä aikana kun niitä popsin. Menin omalle tk-lääkärille jossa kerrottiin ettei asialle voi tehdä mitään että ne vaikuttaa painoon.. Apua ei siis herunut vaan olin ns.oman onnen nojassa. En myöskään jatkanut lääkkeiden syöntiä, enhän halunnut lihoa yhtään enempää. Haaveet lapsesta oli edelleen pinnassa, joka paikassa, joka päivä,ihan aina...
Lokakuussa 2011, aloitin elämäntapa remontin. Tähän päivään mennessä kun tätä kirjoitan on kiloja tippunut 31kg. Toinen polikäynti oli toukokuun alussa, jossa lääkäri (tällä kertaa mies lääkäri) onnitteli painonpudotuksesta ja näytti meidän 'projektille' vihreää valoa. Nyt siis olemme todellakin menossa kohti lapsettomuushoitoja, siis ME? OIKEASTI? IHAN AIKUISTEN OIKEASTI ME? Olen käynyt infektioverikokeissa, nyt tulevana perjantaina otetaan alkukierron verikokeet. Ensi viikolla torstaina tai perjantaina on munatorvien aukiolotutkimus ja sitten on mitä? En tiedä. Lääkäri puhui käynnillä hormoneista joita ehkä kerettäisiin kokeilemaan nyt seuraavasta kierrosta ennen polin sulkua. Niin, kyllä, meillä poli on kiinni 3kk ja aukeaa taas syksyllä. :(
Nyt toukokuun 2012 käynnillä lääkäri teki myös ultran jossa näki munasarjat jotka näytti hyviltä,samoin kohtu oli normaali ja limakalvot ok. Mieskin on tutkimuksissa käynyt, eikä hänen puoleltaan ole mitään estettä. Lääkäri sanoi ettei näe estettä luomu raskautumiselle, vaan kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta kun aikaa on mennyt suht pitkän aikaa niin pitää asialle tehdä jotain, ihan jo meidänkin kannalta. Se oli helpottavaa kuulla, mutta silti mieltä kalvaa koko ajan että MIKSI? MIKSI? MIKSI? Mieltä painaa myös tämä vuosi sitten löydetty lihaskyhmy,myooma. Tällä hetkellä sen koko on 2x2cm. Lääkärin mukaan ei ole vaikutusta raskautumiseen tai synnytykseen, mutta silti se vaivaa mieltä. Toisaalta olen onnellinen ettei se ole kohdussa.Mun äidiltä on kohtu poistettu juurikin näiden myoomien takia. Mä niin toivon ettei se lähtisi kasvamaan :(
Olen toisaalta onnellinen, että ollaan nyt tässä pisteessä. Toisaalta mua ahdistaa asia ihan hirmuisesti. Mulla ei ole juurikaan ketään kelle puhua ja tuntuu ettei kukaan lähipiirissä ymmärrä mitä tässä käydään läpi. Monet sanoo edelleen ettei se lapsi sen takia tule kun sitä yritetään ja toivotaan liikaa. MUTTA KUN TAJUAISITTE ETTEI SE OLE SIITÄ KIINNI! Mä heitin jo vuosi sitten (ekan polikäynnin jälkeen) kirveen kaivoon. Mutta kuulemma ihminen stressaa alitajuntaisesti? Öh? Niinpä kai. Siitähän tää meidän lapsettomuus johtuukin että stressaan alitajuntaisesti.
Onneksi sain eilen postin kautta kirjan 'Ei Kenenkään Äiti' jonka aijon antaa esim.omalle äidilleni luettavaksi. Samaa myös suunnittelin omalle siskolleni, sillä se vois auttaa tätä lähipiiriä ymmärtämään tätä asiaa ja miettimään mitä sitä suustansa päästää. Mutta ne jotka ei tätä ole kokenut itse, käynyt läpi, eivät voi tietää miltä musta tuntuu.
*Lapsettomuuden hyväksymisessä tarvitaan uusia harrastuksia, uutta ajateltavaa, aktiivisuutta mutta myös hiljentymistä, aikaa surulle ja luopumiselle. Tarvitaan apua ja tukea muilta ihmisiltä, läheisiltä ja muilta lapsettomilta mutta erityisesti puolisolta ja puolisolle**Tarvitaan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.*
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)