Tuli tänään soitettua aikaa munatorvien aukiolotutkimukseen joka on siis viikon päästä perjantaina. Täti puhelimen toisessa päässä kehotti ottamaan särkylääkettä tuntia ennen toimenpidettä. En tiedä kuvittelenko olevani vain kipu herkkä, oonhan käynyt luovuttaan verta ja en kammoa enää edes labrakokeita, joissa tuli myös tänä aamuna käytyä, mutta pelottaa silti ihan sikana!! Ikinä EI IKINÄ pitäisi lukea muiden kokemuksia netistä :/ Se saa niskakarvat vielä enemmän pystyyn ja miettimään asiaa ihan liikaa.
Asiat rullaa omalla painollaan eteenpäin, monet saattaa luulla, että on jonkilainen pakkomielle siihen syntymättömään lapseen, mutta ei se mun mielestä mikään pakkomielle ole. Lapsettomuus on oikeasti TODELLA iso asia, eikä sitä unohda missään välissä. Kyllä se mulla ainakin on koko ajan takaraivossa ja korostuu usein tietyissä tilanteissa. Kyllä mä osaan nauttia elämästä ilman sitä lastakin, mutta se kaipuu on kuitenkin jotenkin niin suuri ettei sitä osaa selittää sellaiselle joka ei ole samassa tilanteessa tai joka ei ole käynyt läpi samoja asioita.
Jokainen valitsee oman tiensä mitä pitkin kulkee, mun valinta on tämä ja kuljen pitkin tätä polkua niin pitkälle kuin voin.
Ollaan miehen kanssa puhuttu kyllä myös adoptiostakin, siihen menee kuitenkin vielä pari-kolme vuotta että sinne asti päästään. Tämä johtuu ihan tästä ikälaista jossa molempien tulee olla 25v, minä kyllä olen, mutta mun mies on mua jonkin verran nuorempi. Sitten on toki myös kaikki adoptioneuvonnat ym ym. Ei siis ole 'helppo' sekään tie jos sille tielle lähtee.
Mä nuorempana suunnittelin, että mulla olisi 25v ainakin yksi lapsi ja olisin onnellisesti naimisissa ja kenties asuisin myös omakotitalossa. Koirakin kuului suunnitelmiin, mutta ei kultainennoutaja. Aina ei mene asiat niinkuin kuvittelee tai toivoo. Nyt enemmän pelkään sitä, että olen 30vuotias ensisynnyttäjä tätä menoa. Ja ei, 30vuotiaissa ensisynnyttäjissä ei ole MITÄÄN VIKAA, en vain ITSE haluaisi olla. Aika näyttää mitä tässä tapahtuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti