Tänään mulle iskostui päähän, että meillä on kuusi mahdollisuutta saada meille perheenlisäystä. KUUSI??!!?? Mihkä sen pitäisi riittää? Siihen, että me ollaan EHKÄ parin vuoden sisään onnellinen pieni perhe? NOT! Ei, en mä jaksa enää uskoa mihkään. En siis oikeasti. Juuri nyt oon jotenkin tosi väsynyt tähän kaikkeen.
Mä olen kuulemma myös muuttunut paljon. En oo enää oma itseni, en oo ollut enää pitkään aikaan. Mua ahdistaa suunnattomasti tavata mun kummipoikaa. Se on maailman suloisin ja ihanin vauva tällä hetkellä, mutta niin.. Miksen mä saa kokea sitä äitiyden tunnetta? Mitä mä oon tehnyt väärin elämässäni, että meitä rankaistaan näin?
Veikkaan, että seuraavat 8kuukautta on helvetin raskaita ja ne kuukaudet tuntuu menevän vaan niin hitaasti eteenpäin. Voihan se olla, että oon väärässäkin, sillä viimeinen vuosi on mennyt ihan tajuttoman nopeaan.
Mä olen kuitenkin henkisesti jollain asteella ruvennut työstämään ajatusta siitä, ettei meille tule koskaan lapsia. Yritän löytää siitä positiivisia ajatuksia, että mitä me voidaan tehdä ilman niitä lapsia. Kuitenkin sisintä raastaa ajatus siitä, että meille jää se tyhjä syli jota ei voi mikään täyttää. Tiedän, että on mahdollisuus adoptoida, mutta juuri nyt en tiedä onko musta siihen. Asiaa pitää katsoa sitten kahdeksan kuukauden jälkeen.
Meille siis tulossa parin kuukauden tauko hoidoista noiden clomien takia. Marraskuussa tulee se puoli vuotta täyteen mitä niitä saa syödä, eli loka ja marraskuu olis vielä jäljellä ja silloin olis kai ne inssitkin tiedossa. Sitten joulukuu ja tammikuu on väliä, helmikuussa sitten taas toivon mukaan inssi. Siinähän oli ne avut sitten. Sitten olisi kolme IVF hoitoa edessä. En tiedä miten ne tehdään, että tehdäänkö joka kuukausi, mutta jos ne tehdään niin ne olis sitten edessä maalis-huhti- ja toukokuussa. Ja sitten... TYHJYYS...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti